OLDE

Koska Oldehan on mun paras kaveri, bestis ja bff, niin täytyyhän mun nyt jakaa teille vähän Olden kuulumisia...etenkin kun tän pikkumiehen elämässä on sattunu ja tapahtunu. Mun pikku Oliver on kyllä sellainen selviytyjä ja taistelija, että moni ihminen vois ottaa Oldesta mallia. Oltsu on istunu eläinlääkärissä useammin, kun pienen olis koskaan pitäny. Tietysti on ollut mun oma valinta hoitaa Oldea ja päättää, hoidetaanko mitäkin sairautta ja miten pitkään, ja milloin on aika antaa suurempien voimien tehdä päätös mun puolesta. Koskaan en ole vielä nähny Olden silmissä sellasta katsetta, joka kertois mulle, että nyt on aika mennä.

Olde on käyny vuosien aikana läpi niin sydämmen pallolaajennuksen ku selkähalvauksen, joista molemmista selvis kunnialla. Me ollaan esim. yhdessä mun exän kanssa opetettu Olde kävelemään uudestaan, viimeisimmän selkähalvauksen jälkeen. Kauaa ei menny ku tämä pikkunen teräsmies jo käveli omilla jaloillaan. Tasan vuosi sitten Oldelta löydettiin kasvain jalasta, sekä lihaksesta että luusta. Pahanlaatuinen luusarkooma siis, höystettynä toisella kasvaimella (josta taas kerran lääkäritkin oli ihmeissään) jonka ennuste on yleensä lohduton. Käytin Olden niin Suomessa ku Itävallassa lääkärissä, josta todettiin, että elinennuste on todella huono, jalan amputoinnilla voidaan saada vähän lisäaikaa. Tiesin tietysti mitä kaikki ajatteli siinä vaiheessa, mutta päädyin kuitenkin jalan amputointiin kaikesta huolimatta. Katoin Olden silmiin kun se tuli mun viereen yks ilta ja se ei näyttäny merkkiäkään siitä, että olis valmis lähtemään.

Oltsusen jalka amputoitiin ja kävin itse läpi aikamoisen vaiheen, ku en tiennyt teinkö oikean ratkaisun vai en. Olde joutui tietysti opettelemaan taas kerran kävelyn uudestaan ja oli sydäntäraastavaa kuunnella mun pikkusen itkua kun se oli kivuissa aina kun vahingossa kaatui haavan päälle. Oltsu näytti surullisemmalta, kuin koskaan aikaisemmin, jonka takia taisin itsekin itkeä suurimman osan ajasta. Pikkuhiljaa Olde tottui kolmella jalalla kävelyyn ja boitsun elämänilon palasi taas ennalleen. 

Kun kasvain todettiin, mun kaveri suositteli, että kokeilisin antaa Oldelle pakurikääpää. Lueskeltiin netistä pakurikäävän vaikutuksista, ja sieltä löytyikin jotain ihmetarinoita, jossa kerrottiin että se auttoi syöpään / kasvaimeen. Vaikka Olden jalka amputoitiin kesällä, niin syksyllä Oldelle alkoi ilmestymään lisää patteja, jotka vaan kasvoi kasvamistaan. Taas kerran lääkäriin, ja ennuste oli taas kerran kasvaimista kyse. Tilanne oli aika lohduton ja tajusin silloin, että asia on suurempien voimien käsissä, enkä juuri itse voi siihen enään vaikuttaa vaikka haluaisinkin. En voi käyttää Oltsua koko ajan leikkauksissa, eikä niistä sen suuremmin olisi edes ollut enään apua. 

Kun lähtö Kanadaan varmistui, sovittiin eläinlääkärin kanssa, että Olde jää mun vanhemmille saattohoitoon. Lähtö Kanadaan oli siis erityisen rankka, koska en tiennyt tulenko koskaan enään näkemään mun parasta ystävää. Vaikka Olde on aina ollu mun reissuissa mukana, niin nyt olisi ollut väärin Oldea kohtaan raahata pikkuinen vielä Kanadaankin. Kun lähdin tänne annoin mun vanhemmille ohjeet, että jatkaisi pakurikäävän antamista päivittäin. Mitään haittaakaan siitä kun ei olisi. 

En tiedä oliko se pakurikääpä vai Olden mieletön taistelutahto, mutta nyt tasan vuosi myöhemmin Olden kaikki patit (ts. kasvaimet) on jollain ihmeen kaupalla hävinny ja pikkuinen näyttää iloisemmalta kuin pitkään aikaan. Lääkäritkin ihmettelee miten tää voi olla mahdollista, koska se sotii kaikkia ennusteita ja kokeita vastaan. Skypettelen ( jep!) Olden kanssa kerran kuukaudessa ja Olde näyttää onnelliselta mun vanhempien luona. Multahan aina pääsee itku ku näen mun pikkusen kannettavan ruudulla, mutta en silti voisi olla onnellisempi siitä että mun boitsu on terve ja nauttii elämästä. Muutama kuukausi vielä ja pääsen taas näkemään mun parhaan ystävän. ♥